Lokakuun lopussa alkoi
yliopiston mid-semester break, eli viikon loma! Suunnittelu alkoi hyvissä
ajoin, Sofia ja Sara päättivät lähteä Vietnamiin, Mari matkusti Phukettiin
moikkaamaan Maisaa ja mä & Ville varattiin lauttaliput kohti Sumatraa. Hyvä
mahdollisuus käydä tutustumassa läheiseen lake Tobaan ja maailman kuudenneksi
suurimpaan saareen.
Torstaiaamuna 31.10.
heitettiin reput selkään ja otettiin juna Klangin satamaan. Ville oli
aikaisemmin viikolla varannut meille lauttaliput, jotka käytiin lunastamassa
Tunasrupatin tiskiltä (110 RM/hlö +satamamaksu 20 RM/hlö). Tiski sijaitsi muuten
aution satamarakennuksen perällä. Tavutuksesta ja selkeästä ääntämisestä
huolimatta Villen tilaus löytyi nimellä: Wille Shamtala. Oli siinä nuorilla
naisvirkailijoilla posket punaisina kun ottivat Villen passin vastaan..
Totuttuun tapaan lautta
lähti reippaasti myöhässä, onneksi lipun hintaan kuitenkin kuului lounas ja
vesipullo. Torkuttiin lähes koko neljän tunnin matka Kuala Lumpurista Dumaihin
pikkukylään. Satamassa meitä oli vastassa hampaaton indonesialaisveikko:
”Welcome to Indonesia!” Naureskelin Villen ilmeille kun ukko osotti meille
pientä nuhjuista pöytää ja kahta tuolia satamarakennuksen seinustalla. ”Sit
theere and give your passports to mee.” No, ei me nyt ihan niin huolettomasti
sentään luovuta virallisista matkustusasiakirjoista, hetken päästä luoksemme
tassutteli tärkeän oloinen virkailija, joka lupasi järjestää meille viisumit
Indonesiaan (Visa on arrival). Odoteltiin jonkin aikaa kun kolme virkapukuista
tyyppiä vetäytyi tupakansavuiseen koppiin väsäämään meidän paperit kuntoon.
Viisumit maksoivat 25
USD/naama ja meidän harvahampainen ystävämme (joka osoittautui paikalliseksi
matkaoppaaksi), heitti meidät bussipysäkille odottamaan kyytiä Lake Toballe. Ei
oltu Villen kanssa tehty sen kummempia matkasuunnitelmia, ajateltiin että
kymmenessä päivässä kerkeäisi hyvin katsastamaan ainakin kuuluisan
kraaterijärven ja ehkä myös kiinnostavan luonnonpuiston Bukit Lawangin kylässä.
Niinpä hypättiin Parapatin kylään matkaavaan linja-autoon, josta otettaisiin
lautta kohti järven keskellä sijaitsevaa Samosir -saarta.
Bussimatka osoittautui
mielenkiintoiseksi… Alun perin 14 tunnin pituiseksi arvioitu dösäkyyti muuttui
17 tunniksi erilaisissa rämisevissä, täyteen ahdetuissa menopeleissä, joissa ei
luonnollisestikaan ollut ilmastointia. Tästä ilosta saimme kustantaa
170 000 rupiaa/hlö. Lopulta, kun viimein pääsimme Parapatiin, olimme iloisia
että paikallinen matkaopas mr. Brown otti meidät hoiviinsa. Hymyilevä,
kiharatukkainen tropiikinmies otti meidät tuttavallisesti vastaan: ”MoRo moRo
kaveRi!” (Toballa on Madventuresin vierailun jälkeen rampannut jonkin verran
suomalaisia turisteja…) Brown osasi heti suositella meille mukavaa järvenranta
mökkiä Mas Cottages -nimisessä majoituspaikassa. Koska olimme liian väsyneitä
etsimään mitään muuta, ja mökki osoittautui ihan kohtuuhintaiseksi, päätettiin viipyä
Masin luona ainakin seuraavat kolme yötä.
Mas Cottages osoittautui
oikein mukavaksi ”mökkikyläksi” järven rannalla. Osa mökeistä oli tehty
perinteisten Batak-heimon asumusten tyyliin, korkeine harjakattoineen ja
puukoristeineen. Ensimmäisenä päivänä käveltiin cottagelta noin 40 minuutin
matka Samosirin keskuskylään Tuk Tukiin. Saaren hiljaisuus ja rauhallisuus
yllättivät meidät täysin. Toballa ei tosiaan turhan paljon turisteja nykyään
ramppaa – siis loistava mahdollisuus päästä tutustumaan paikalliseen elämään
lähemmin. Pienet, mutkaiset hiekkatiet kulkevat saarta ympäri, erityisesti Tuk
Tukissa on paljon kivan näköisiä rantaravintoloita ja kahvioita, taidekauppoja
ja muuta ihmeteltävää. Illan tummuessa totesimme myös yhden merkittävän asian,
saarella ei ole minkäänlaisia taksi-palveluja tai tuk tukeja (vaikka Tuk
Tukissa ollaan, heh heh). Ainut keino liikkua paikasta toiseen on siis laittaa
käpälää toisen eteen, tai hypätä mopon selkään. Koska olimme väsyneitä pitkän
matkustamisen ja kävelyn jäljiltä, päätettiin liftata kyyti mopopojilta
mökille. Pompimme skootterin selässä pitkin pimeää, kuoppaista hiekkatietä,
mökille päästyämme painuttiin suoraa pehkuihin ja nukuttiin onnellisesti aamuun
asti.
Lauantaina lähdettiin
sitten uudella tarmolla tutustumaan kauniiseen Samosir -saareen ja paikallisiin
nähtävyyksiin. Illalla oltiin kuultu mr. Brownilta, että majapaikasta sai
vuokrattua myös polkupyöriä, joten aamupalan jälkeen hypättiin maastopyörien
selkään ja lähdettiin sotkemaan kohti Tomokin kylää (n. 5km päässä Tuk Tukin
keskustasta). Polku sujui yllättävän kevyesti, vaikka monen tien varrella
suoritettiin korjaustöitä ja kuorma-autot ja työmiehet tukkivat kapeat
kulkuväylät. Pientä varovaisuutta ja nopeita väistöliikkeitä käyttäen
selvittiin retkestä vammoitta.
Maisemat oli mahtavat!
Matkalla nähtiin riisiterasseja, laiduntavia vesipuhveleita, vuoria,
kalastajia, iloisia lapsia (joista oli ihan huisia heittää meidän kanssa ylä
femmaa kun ajettiin ohi), vesiputouksia, kanoja, koiria... Hienointa oli nähdä,
miten sydämellisesti kaikki ihmiset suhtautuivat meihin. Kaikkialla minne me
mentiin ihmiset hymyilivät, tervehtivät ja olivat aidon kiinnostuneita meistä
ja puuhistamme. Nähtiin paljon indonesialaista, autenttista elämää, mutta myös
epätoivon sekaista myymistä. Tomok oli täynnä turisteille suunniteltuja vaate-
ja matkamuistokojuja, joissa ei ollut lainkaan vierailijoita! Sumatran matkailu
on kuulemma kärsinyt mm. vuoden 2004 tsunamin takia, eikä saari ole helposti
saavutettavissa esim. Euroopasta käsin. Nyt monet turisteista elantonsa saavat
kaupustelijat tarttuivat meihin kuin merihädässä olevat pelastusrenkaaseen. ”Buy
thiiis! Buy! Whar is your priice??” Villeä tämä vähän ärsytti, mutta minkäs
itse tekisit samassa tilanteessa? Ja kuitenkin paikalliset jaksavat olla niin
positiivisia… Kauppiaat hymyilevät, heittävät vitsiä ja myyvät tavaransa
lopulta pilkka hintaan. Millä nämä ihmiset oikeasti elävät?
Kotimatkalla meidän päälle
puhkesi kunnon trooppinen rankkasade. Niinpä poljettiin kun viimistä päivää,
litimärkinä kohti mökkiä. Taustalla jyrisi ukkonen ja mietittiin, että ei tämä
nyt niin paljon suomalaisesta mökkilomasta eroa…
Sunnuntaina rohkaisimme
mielemme ja vuokrattiin skootteri. Mopolla oli paljon helpompi taittaa pidempää
matkaa ja nauttia nähtävyyksistä. Aamulla haettiin virtaa virkistävästä
järvivedestä ja uimisen jälkeen oli oikein pirteä ja energinen olo. Niinpä kilometrit
sujuivat nopeasti pomppuisista teistä, rekkojen ja tielle juoksevien kanojen ja
kilien väistelemisestä huolimatta. Kotiin palattiin taas aivan vettä valuvina,
sillä iltapäivä sade pääsi jälleen yllättämään meidät. Oltiin päätetty, että
seuraavana aamuna lähdettäisiin kohti Bukit Lawangia, joten viimeisen illan
kunniaksi mentiin Tuk Tukin kylään syömään grillattua, Toba järvessä kasvanutta
kalaa, hmmm.
Kokonaisuudessaan asuminen
(3 yötä aamiaisineen) ja mopovuokra Toballa kustansivat meiltä 751 000 rupiaa,
eli noin 55 euroa. Taas yksi hyvä syy tulla Indonesiaan…
Maanantai oli
matkustuspäivä, joten istuttiin iltaan asti minibussin kyydissä. Perillä oli jo
pimeää, mutta ystävällisen matkaoppaan avustuksella löydettiin helposti meille
sopiva guesthouse. Nora’s Rain Forest oli idyllinen get away, lähellä
jokirantaa. Saatiin oma pikku bungalow terassilla ja omalla hammocilla – siinä
vietinkin suurimman osan ajasta lukien ja naapurissa asuvien apinoiden puuhia
katsellen. Perfect for holiday!
Tiistaina vietettiin Villen
syntymäpäivää, ja Bukit Lawangin koko pikku kylä vaikutti olevan juhlatuulella.
Islamistisen juhlapyhän vuoksi paikka oli täynnä indonesialaisia turisteja,
jotka valtasivat jokirannan picnic-viltteineen ja laskivat koskea traktorin
sisäkumeilla tubeillen (ikään katsomatta). Päivä oli aurinkoinen ja kaikki
paikalliset halusivat meidän kanssa valokuviin. ”One moore please!” Saimme siis
päivän nauttia rocktähtien kaltaisesta kuuluisuudesta. Sitä se 25 ikävuosi kai
teettää…
Keskiviikko meni aika
rennoissa merkeissä, lähinnä kierreltiin kylää ja lekoteltiin terassilla.
Torstaina lähdettiin kahden päivän pituiselle Jungle Trek -vaellukselle läheiseen
Gunung Leuser kansallispuistoon. Vaellukselle osallistuivat mun ja Villen
lisäksi yksi saksalainen pariskunta, hollantilainen tyttö sekä kolme reipasta
matkaopasta Erwin, Doni ja Heri. Erwin aloitti vaelluksen kierrättämällä meitä
läheisellä ekofarmilla. Farmilla kasvoi muun muassa kaakao- ja kumipuita (”This
is a Condom tree!”), ananaksia sekä lukuisia eri palmulajeja. Ennen varsinaiseen
luonnonpuistoon astumista Erwin kertoi vähän paikallisesta luonnosta ja
tulevasta reitistä. Tämän jälkeen astuttiin sademetsään…
Welcome to the Jungle!
Metsä osoittautui ihan oikeaksi viidakoksi ja saatiin vähän väliä puikkeloida
läpi liaanien, kantojen ja köynnöskasvien. Maasto oli todella haastavaa, ylös –
alas – ylös – alas ja Up Again! Ei todellakaan mikään kevyt päiväretki, mutta
todellakin sen arvoista! Vain 10 minuuttia metsään astumisesta tielle sattui jo
ensimmäinen oranki. Oranssi-karvaserkku roikkui vain parin metrin päässä meistä
ja tutkaili meitä kiinnostuneesti. Ihan mahtavaa, että Sumatralta löytyy
luonnonvaraisia orankeja!
Trekkauksen aikana nähtiin
yhteensä viisi orankia, makakeja, gibboneita (joita oli aika haastavaa seurata,
sillä hyppivät vauhdilla latvustossa puusta toiseen), Thomas’s leaf apinoita (http://www.ecologyasia.com/verts/mammals/thomas's-leaf-monkey.htm), varaaneja, erilaisia hyönteisiä,
kasveja, puita, jonkin sortin riikinkukon viidakkosukulainen ja sarvilintu!
Jes, viimeinkin nähtiin myös vaikeasti havaittava hornbill, joka jäi Borneolla
näkemättä.
Hauskojen oppaiden ja
lukuisten villieläinten havainnoinnin ansiosta päivä kului todella nopeasti. Niinpä
saavuttiinkin pian leiripaikalle solisevan joen varteen. Vastassa meitä oli
puolikesy orankiemo Jackie poikasensa kanssa! Jackie oli verrattoman suloinen
tapaus, joka tykkäsi mm. pitää meitä kädestä. Koska Jackie on kasvanut ihmisten
kanssa (paikallinen viljelijä pelasti salametsästäjien vuoksi orvoksi jääneen
Jackien kun tämä oli vasta pieni poikanen), näkee se kaikki ihmiset tavallaan
osana sen omaa perhettä. Annettiin orangeille hieman syötävää ja rapsutuksia –
yllättävän harva ja karhea tuo oranssiturkki! Lopulta, kun Jackien oli aika
palata takaisin viidakon kätköihin, päätettiin me puolestaan käydä peseytymässä
raikkaassa jokivedessä.
Rankan vaellusrupeaman
jälkeen joen vesi tuntui oikeastaan aika lämpimältä, täytyi vain varoa, ettei
joen kova virtaus vie mennessään. Illallisen jälkeen ilta kului tutustumisen ja
seurapelien merkeissä myöhään yöhön. Erityisesti Doni tykkäsi hauskuttaa meitä
tikkuarvoituksilla ja korttitempuilla, ”Welcome to Bullshit Lawang!” Päivän
tarpominen oli tehnyt tehtävänsä ja nukuttiin yö yllättävän hyvin kovista
makuualustoista ja teltan kosteudesta huolimatta.
Aamulla meitä odottikin
sitten toinen yllätys. Heräsin siihen, kun Ville tuli ilmoittamaan, että meillä
on leirissä vieraita. Kun sitten nostin päätäni makuupussin kätköistä niin
kukapas muukaan sieltä ulkoa kurkisteli meidän telttaan kun vanha tuttu Jackie!
Oranki oli selvästi päättänyt, että nyt matkalaiset ovat saaneet nukkua jo
aivan tarpeeksi. Slovenialaista matkailijaa taluttaen Jackie kiersi pitkin
meidän leiriä ja saatiin se lopulta houkuteltua takaisin metsään makupalojen
(kurkku ja porkkana) avulla. Taitaa tulla poikasestakin ihan yhtä tuttavallinen,
kun ei sekään meitä yhtään arastellut ja Jackie antoi meidän kutitella poikasen
pienoisia, pehmeitä jalkapohjia – melkein kuin ihmislapsella!
Hedelmä painotteisen aamupalan
jälkeen kävimme uimassa läheisellä vesiputouksella ja nautittiin paineella
selkään iskeytyvästä vesisuihkusta. Palattiin leiriin lounaalle ja
pakkailemaan, ja sitten olikin jo aika suunnata takaisin Lawangiin. Sullottiin
tavaramme muovipusseihin, jotka köytettiin mahdollisimman vesitiiviisti kiinni.
Tämän jälkeen pakkauduttiin koko konkkaronkka kahteen, neljästä traktorin
sisäkumin renkaasta tehtyyn, lauttaan ja lähdettiin tubeilemaan kohti Noran
majoituspaikkaa. Koskenlasku oli aikas jännittävää, oppaat pyrkivät ohjaamaan
lauttaa notkeilla bambutikuilla ja pompimme ja poukkoilimme joessa kimpoillen
kivestä toiseen. Perille päästyämme olimme kaikki aivan litimärkiä, mutta
onnellisia. Aivan mahtava trekking! Ja tästä suuri kiitos kuuluu
asiantunteville ja hurmaaville matkaoppaillemme.
Perjantai-iltana istuttiin
guesthousen raflassa kuunnellen Donin tarinoita Sumatrasta ja matkailusta
Indonesiassa. Indot on kyllä tosiaan osoittautunut juuri niin hienoksi
matkakohteeksi kun muistinkin! Indonesiasta löytyy sitä todellista, autenttista
aasialaista elämää, kaiken sen turistihömpötyksen ohella. Haikein mielin
hyvästeltiin Nora ja kumppanit lauantaiaamuna ja lähdettiin suuntaamaan kohti Medanin
kaupunkia, josta Air Asia lennättäisi meidät sunnuntaina takaisin Kuala
Lumpuriin.
Medanista ei olekaan niin
paljon sanottavaa. Indonesian neljänneksi suurin kaupunki on yhtä kuin yksi
suuri kaaos… Aivan liikaa organisoimatonta liikennettä, kallista, likaista, ei
minkään sortin palveluja tai nähtävyyksiä – ei oikeastaan paljon mitään kiinnostavaa.
Mulle sattui vielä iskemään päälle kunnon flunssa, joten vietin oikeastaan illan
hotellihuoneessa nenäliinapakettien ja Nat Geo Wildin seurassa. Sunnuntaiaamuna
lento Kuala Lumpuriin sujui tosi nopeasti – Thank God ei päätetty palata
bussilla samaa reittiä takaisin!
Olipa reissu.. Nyt ollaan sitten palattu
yliopistolle ja takaisin arkirutiineihin. Opiskeluissa deadlinet alkaa painaa
päälle, mid-semester testit ja esseiden palautukset lähestyvät, joten päivät
tulevat kulumaan kirjastossa päntätessä. Mutta eiköhän taas viikonloppuna
keksitä jotain. Vielä on paljon näkemättä täällä lähimaastossakin ja viikot
sujahtavat ohi hurjaa vauhtia. Ääks, puolisen vuotta on niin lyhyt aika
vaihdossa!
Tänään lupasin
malesialaiselle bestikselleni Daphneelle, että vietämme suomalaista saunailtaa
(paikalliset ovat saunasta ihan haltioissaan), joten täytyy päntätä kaupunkisuunnittelun
tenttiin ennen sitä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti